Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa näistä asioista. Olkoon tämä teksti ensimmäinen postaukseni uuden tuomion jälkeen. Siitä tulee kuin tunnustus. Minun pitää voittaa tämä viha ja pelko. Ehkä autatte minua.
Vihasta on aina kysytty paljon. Jälleen on ruvennut tulemaan kirjeitä, joissa siitä kysellään: ”Kuinka on, vihaatko tuomaria? Vihaatko Putinia vieläkin enemmän? Aiemminkin olen sanonut, että viha on tärkein asia, joka vankilassa pitää voittaa. Täällä on kovin paljon vihanaiheita, ja oma voimattomuus on prosessin vahvin katalysaattori. Jos antaa vihalle vallan, se syö ihmisen.
Tunnustan rehellisesti, että sitä on minussa. Ja millaista se onkaan. Vanhat Internetin käyttäjät muistavat ”vihaan hillittömästi” -meemin. Suunnilleen sellaista se on. Tunne tulee todellakin enimmäkseen oikeudenkäyntien jälkeen. Viimeisin, jossa sain 19 vuotta, ei muuten ollut sellainen. Siellä me kaikki kilpailimme toistemme hukuttamisessa kohteliaisuuksiin. Koko oikeuskäsittelyn aikana kukaan ei korottanut kertaakaan ääntään. Sellaiset tuomarit ovat vaarallisimpia: tuomari ujuttaa sinulle 19 vuotta ja toimii niin, että tunnet häntä kohtaan sympatiaa.
Minua raivostuttaa paikallisen piirioikeuden istunnon jälkeen. Siellä käsitellään aivan yksinkertaisia asioita. Se ei ole oikeustemppuilun paikka. Tuomarit sanovat avoimesti mustasta: ”Tämä on valkoista. Katsokaa, paperissa lukee, että se on valkoista.” He tekevät tarkoituksellisesti laittomia päätöksiä.
Vaikka joskus en pysty hillitsemään itseäni ja huudan jollekulle tuomari Samoiloville, suunnaton vihani ei kohdistu häneen. En vihaa myöskään vankilani mielivaltaisia varastelevia pamppuja enkä turvallisuuspalvelun miehiä, jotka käskyttävät heitä. Hämmästykseksenne en vihaa edes Putinia. Noina hetkinä vihaan heitä, joista olen pitänyt, joita olen puolustanut, joiden tähden olen kiistellyt ääneni käheäksi. Ja vihaan itseäni, koska olen joskus pitänyt heistä.
Istun rangaistussellissäni ja luen Natan Štšaranskin kirjaa Ne ubojus zla (’En pelkää pahaa’). Suosittelen. Štšaranski istui neuvostoliittolaisessa vankilassa yhdeksän vuotta. 1986 hänet vaihdettiin. Hän muutti Israeliin, perusti puolueen ja saavutti suurta menestystä. Kova tyyppi siis. Hän vietti karsserissa ja rangaistussellissä 400 päivää. En todellakaan pysty kuvittelemaan, miten hän selvisi hengissä.
Štšaranski kuvaa vangitsemistaan ja tutkintaa vuonna 1977. Olin silloin yksivuotias. Kirja ilmestyi Neuvostoliitossa 1991. Silloin olin viidentoista. Nyt olen 47-vuotias. Kun luen hänen kirjaansa, pudistelen toisinaan päätäni päästäkseni eroon tunteesta, että luen kertomusta omasta rikosjutustani. Esimerkiksi rakennus, jossa ovat rangaistussellit ja sellityyppiset tilat, on erillinen piikkilangalla ympäröity parakki. Enimmäisaika rangaistussellissä on 15 vuorokautta. En hämmästynyt, kun saatuani muutaman 15-vuorokautisen peräkkäin minut siirrettiin julkeana häirikkönä puoleksi vuodeksi sellimuotoiseen tilaan. Kaikki käy kuin yksi yhteen.
Esipuheessa – muistutan, että se on vuodelta 1991 – Štšaranki kirjoittaa, että juuri vankiloissa on säilynyt vapaamielisyysvirus. Hän toivoo, ettei KGB keksi sille vastamyrkkyä. Štšaranski erehtyi. Vastamyrkky löytyi ja vieläpä sellainen, että nyt, vuonna 2023, Venäjällä tuntuu olevan enemmän poliittisia vankeja kuin oli Brežnevin ja Andropovin aikana. Mutta miten KGB tähän liittyy? Maassamme ei ole nähty hiipivää eikä ilmiselvää vallankaappausta, jota turvallisuuspalvelun väki olisi johtanut. He eivät ole tulleet valtaan syrjäytettyään demokraatit ja reformistit. Demokraatit itse ovat kutsuneet heidät ohjaksiin. He ovat itse opettaneet, miten vaalituloksia vääristellään, kuinka omaisuutta varastetaan kokonaisilta talouden haaroilta, miten valehdellaan mediassa, miten lakeja muutetaan omaksi eduksi ja tukahdutetaan oppositio voimakeinoin ja jopa miten käydään ääliömäisiä tökerösti johdettuja sotia.
Siksi en mahda itselleni mitään: vihaan hillittömästi heitä, jotka ovat myyneet, juoneet ja tuhlanneet sen historiallisen tilaisuuden, joka maallamme oli 90-luvun alussa. Vihaan Jeltsiniä Tanjan ja Valjan kanssa, Tšubaisia ja koko muuta petturijoukkoa, joka nosti Putinin valtaan. Vihaan hämäräperäisiä liikemiehiä, joita me jostain syystä sanoimme uudistajiksi. Nyt on päivänselvää, että he vain juonittelivat ja ajoivat omaa etuaan. Missä muussa maassa yhtä monesta ”uudistushallituksen” ministeristä on tullut miljonääri tai miljardööri? Vihaan heitä, jotka laativat autoritaarisen perustuslain, joka syötettiin meille hölmöille demokraattisena. Jo silloin presidentille annettiin täysivaltaisen monarkin valtaoikeudet.
Vihaan kaikkia etenkin siksi, ettei edes yritetty vakavasti poistaa pohjaa laittomuuksilta. Oikeuslaitos jätettiin uudistamatta. Siksi kaikki muut uudistukset ovat olleet tuhoon tuomittuja. Olen tutkinut nyt paljon tätä asiaa. Vuonna 1991 Venäjän federatiivisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa hyväksyttiin hyvä suunnitelma oikeusuudistuksesta, mutta jo 1993 alkoivat vastakkaiset uudistukset, jotka tähtäsivät oikeudenkäyttöön ylhäältä alaspäin. Silloin kaikki poliittiset voimat halusivat rehellisiä oikeudenkäyntejä. Yhteiskunnassa vallitsi täysi konsensus. Jos olisi luotu riippumaton oikeuslaitos, niin uusi vallan anastaminen olisi ollut mahdotonta tai hyvin vaikeaa. Älkää siis harhautuko: konetta, joka nyt mätkii syyttömille 8, 15 ja 20 vuoden tuomioita, alettiin rakentaa kauan ennen Putinia. Nyt on selvää, ettei 90-luvulla Kremlissä eikä hallituksessa kukaan edes halunnut riippumatonta oikeuslaitosta. Sellainen oikeus olisi haitannut korruptiota, vaalivilppiä sekä kuvernöörien ja pormestarien muuttamista korvaamattomiksi ruhtinaiksi.
Vihaan ”riippumattomia tiedotusvälineitä” ja ”demokraattisia piirejä”, jotka kannattivat epäilyksittä yhtä uusimman historiamme dramaattisimmista käänteistä: vilppiä vuoden 96 presidentinvaaleissa. Toistan, että tuin silloin tätä kaikkea aktiivisesti. Vääristelty vaalitulos ei olisi silloinkaan miellyttänyt minua. Mutta tein kaikkeni, jotten olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Yleinen vaalien epäoikeudenmukaisuus ei hämmentänyt minua tippaakaan. Vuonna 96 katsoimme, ettei vaalituloksen vääristely ole aina pahasta. Tarkoitus pyhitti keinot. Maksamme nyt tästä ajattelusta.
Vihaan oligarkki Gusinskia, vaikkei hän ole enää pitkään aikaan ollut oligarkki. Hän otti röyhkeästi työhön KGB:n varajohtajan, Bobkovin, joka oli vastannut toisinajattelijoiden vainoamisesta. Hänestä tuntui, että oli kysymys pikku piloista: ”Ha-ha. Hän vangitutti syyttömiä ja tekee nyt hommia minulle.” Aivan kuin karhu livree-puvussa. Toisin sanoen uudelleen arviointi ja puhdistus eivät ainoastaan jääneet tekemättä vaan roistoja kannustettiin. Tänään he, jotka olivat nuorina työntekijöinä Bobkovin palveluksessa, ovat olleet vangitsemassa Jašinia, Kara-Murzaa ja minua.
Usein kuulee sanottavan, ettei Jeltsinin hallitus pystynyt tekemään mitään, koska kommunistit vastustivat sitä parlamentissa. Mutta vuoden 96 panttihuutokauppoja tämä ei haitannut. Oikeuslaitoksen ja turvallisuuspalvelun uudistusta tilanne jostain syystä haittasi.
Vihaan kaikkia Venäjän johtajia, jotka hallitsivat maata vuoden 1991 vallankaappausyrityksen ja 1993 parlamentin ampumisen jälkeen. Heillä oli käsissään kaikki valta mutta he eivät edes yrittäneet saada aikaan selviä demokraattisia uudistuksia. He eivät yrittäneet sitä, mikä tehtiin Tšekissä, jossa vallitsee nyt demokratia ja keskipalkka on 181 000 ruplaa, Puolassa, jossa on demokratia ja keskipalkka 179 000 ruplaa, Virossa, jossa on demokratia ja keskipalkka 192 000 ruplaa, Liettuassa, jossa on demokratia ja keskipalkka 208 000 ruplaa ja muissa Itä-Euroopan maissa. Totta kai silloin oli vallassa monenlaisia ihmisiä, myös erittäin hyviä, rehellisiä ja vilpittömiä. Mutta he muodostivat pikkuriikkisen vähemmistön, jonka epätoivoinen ja hyödytön taistelu on osoittanut meille vielä paremmin, kuinka korruptoitunut ja häikäilemätön tuolloinen valtaeliitti oli.
Emme lähteneet Eurooppaan vaan Keski-Aasiaan. Tämä ei tapahtunut vuonna 2011 Putinin johdolla vaan vuonna 1994 Jeltsinin, Tšubaisin, oligarkkien sekä koko komsomol- ja puoluekoplan ohjauksessa. He nimittivät itseään demokraateiksi. Vaihdoimme eurooppalaisen tulevaisuutemme Tanjan ja Valjan huviloihin miljonäärisaarella Saint-Barthelemylla. Surullisen kuuluisille Putinin KGB- tai FSB-miehille avautui vapaa pääsy poliittisiin virkoihin. Heidän ei tarvinnut tehdä mitään. He vain katsahtivat ympärilleen ja huudahtivat hämmästyneinä: ”Entä sitten? Niin oli lupa tehdä. Ja jos pelin säännöt ovat sellaiset, että saa varastaa, valehdella, väärentää ja sensuroida, ja kaikki oikeusistuimet ovat valvonnassamme, niin lähdemme aika hyvään nousuun.”
Olemme päästäneet pukin kaalimaalle ja ihmettelemme, kun se on hotkinut kaiken. Sehän on pukki, ja sen tehtävä on ahmaista kaali. Periaatteessa sen mieleen ei mitään muuta juolahdakaan. Sitä on turha agitoida. Samoin Putinin FSB-virkamiehen mieleen ei tule eikä voikaan tulla kuin yksi ajatus: on rakennettava suunnaton talo ja vangittava ne, joista hän ei pidä. Vaikken voi sietää pukkia, vihaan hillittömästi heitä, jotka ovat päästäneet sen kaalimaalle.
Tietenkin ymmärrän, että olisi parempi olla vihaamatta ketään ja miettiä, kuinka tämä kaikki ei toistuisi. Nyt siirryn suureen pelkooni. En vain usko vaan tiedän, että Venäjä saa vielä mahdollisuuden. On kyse historian prosessista: tulemme jälleen tienhaaraan.
Yöllä pomppaan laveriltani kauhun vallassa ja kylmän hien peittämänä, kun minusta tuntuu, että meillä on ollut uusi tilaisuus mutta olemme jälleen lähteneet samalle tielle kuin 90-luvulla. Tienviitassa on lukenut ”Tarkoitus pyhittää keinot”. Olemme menossa sinne, missä kylttiin on lisätty pienin kirjaimin ”Vaalituloksen väärentäminen ei ole aina pahasta”, ”Katsopa tätä kansaa, onko sen joukossa muka valamiehiä?”, ”Ei haittaa, että hän on varas, hänhän on teknokraatti ja kannattaa pyöräteitä”, ”Jos näille ihmisille antaa vallan, niin he tekevät sellaisen kamalan valinnan, että”, ”Hallitus on Venäjällä yhä ainoa eurooppalainen” ja muita valistuneen autoritaarisuuden viisauksia.
Se, mitä olen kirjoittanut 90-luvusta, ei ole historian harjoitustehtävä, ei reflektiota eikä tarkoituksetonta valitusta. Se on poliittisen strategian tärkein ja ajankohtaisin kysymys kaikille eurooppalaisen tien ja demokratiakehityksen kannattajille. Minuun on vaikuttanut voimakkaasti suuri määrä erilaisia mielipiteitä selvityksestä, jonka olemme tehneet Aleksei Venediktovista ja Ksenija Sobtšakista. He saivat kymmeniä ja satoja miljoonia ruplia budjettivaroja, joita pidettiin Yhtenäisen Venäjän rahastona. Venediktov sai 550 miljoonaa juuri silloin, kun johti valvontalautakuntaa ja järjesti äänestäjien antamien äänten varastamista. Hän oli elektronisen äänestämisen johtohahmo, agitaattori ja valvoja. Elektronisen äänestämisen tarkoitus oli ottaa äänesi ja siirtää se Yhtenäisen Venäjän ehdokkaalle. Elektronisessa etä-äänestyksessä tapahtuneet väärinkäytökset on todistettu perusteellisesti eikä niistä ole epäilystäkään. Olen ällistynyt, koska on kuitenkin löytynyt huomattava joukko ihmisiä, joiden mielestä ei ole halventavaa eikä merkityksellistä, jos käytetään menetelmiä ”otetaan rahaa yhteisestä kassasta ja väärennetään vaalitulos” tai näiden keinojen yhdistelmää ”otetaan rahaa yhteisestä kassasta silloin, kun väärennetään vaalitulos”. Jotain hölynpölyä. Asioita on sotkettu. Eihän ole todisteita, että hänelle olisi maksettu väärentämisestä. Hänelle vain maksettiin, ja vääristelyä vain tapahtui. Sehän sattui mammuttien aikaan. Kaikki alkoi vuonna 2019. Kukaan ei enää muista sitä. Sillä ei ole enää merkitystä. Tärkeintä on, että nyt hän vastustaa sotaa. Asia on sanottu selvästi yhdessä twiitissä: ”Mitä ihmettä siinä on?” Tämä on kuin kansallinen idea.
Tämä on yksittäistapaus. Mutta on kysymys samasta kuin Murzagulovin tilanteessa tai Hodorkovskin kehotuksissa tarttua aseisiin ja liittyä Prigožinin riveihin. Nämä esimerkit osoittavat erinomaisesti, että nytkin, vuonna 23, kun ihmisiä vainotaan, vangitaan ja käydään sotaa, meillä epäillään entiseen tapaan periaateuskollisuutta. Monet pitävät sitä lapsellisena ja romanttisena ajatuksena, toisten yläpuolelle asettumisena. Monet katsovat, että henkilökohtainen lojaalius, samaan yhteisöön kuuluminen ja vanha ystävyys ovat tärkeämpiä.
En missään tapauksessa ehdota Aleksei Venediktovin ampumista, hirttämistä tai varovaista keritsemistä. Mitään julmuuksia ei tarvita. Mutta saan OLLA HYVÄKSYMÄTTÄ sitä, mitä hän on tehnyt ja tekee yhä kertomalla, ettei elektroninen etä-äänestys ole vääristelyä. Häntä voi olla pitämättä poliittisena liittolaisena. Anteeksi vain. Jos poliittinen liittolaisemme on se, joka myy ääniämme Yhtenäiselle Venäjälle, niin keitä me silloin olemme ja mihin meitä tarvitaan?
Liitytään siinä tapauksessa Yhtenäiseen Venäjään. Perustetaan sinne vankkojen sobjaninilaisten osasto. Nimitän heitä niin mielessäni. Perusta on jo laskettu. Suunnilleen jokaisen FBK:n selvityksen kohteita säntää puolustamaan unelmatiimi: Ksenja Sobtšak (kerran ja kahdesti), Aleksei Venediktov, Maksim Kats (kerran, toisen ja kolmannen) ja entinen ”meikäläinen” (Putinin nuorisojärjestön jäsen), jostain syystä nykyinen Novaja gazeta -lehden päätoimittaja Kirill Martynov. Kaikki sujuu erinomaisesti. Rahaa tulee paljon. Me, vankkumattomat sobjaninilaiset, vaadimme: korjatkaa meiltä paha Putin ja antakaa meille hyvät Sobjanin, Mišustin, Šuvalov ja Liksutov.
Älkää ollenkaan epäilkö. Huomenna saamme uuden tilaisuuden, avautuu mahdollisuuksien ikkuna. Huomenna joudumme tekemisiin niiden kanssa, jotka katsovat, että jossain päin vaalit pitää perua tai tulosta vääristellä. Muuten ekstremistejä pääsee läpi. On normaalia lahjoa toimittajia. Emme maksa kenellekään. Pyysimme vain tuttua oligarkkia ostamaan tv-kanavan. Tuomioistuimia on parempi ohjailla. Muuten tuomarit ja valamiehet lahjotaan. Kantahenkilöstöä ei saa vaihtaa, koska virkamiehet ovat ammattilaisia eivätkä mitään kadulta värvättyä väkeä. Sillanrakennusurakkaa ei kilpailuteta vaan se annetaan ”luotettavalle urakoitsijalle”, jonka kanssa olemme työskennelleet jo kauan. Tällaisten ajatusten esittäjät eivät suinkaan ole putinisteja eivätkä kommunisteja. He rupeavat taas sanomaan itseään demokraateiksi ja liberaaleiksi.
Todellinen elämä on hankalaa, rankkaa ja täynnä kompromisseja epämiellyttävien ihmisten kanssa. Mutta meidän ei pidä ruveta ensimmäisinä epämiellyttäviksi ihmisiksi eikä hyväksyä korruptiota ja kyynistä pettämistä jo ennen kuin tilanteet vaativat kompromisseja.
Pelkään kovasti, että kamppailu periaatteista voidaan jälleen hävitä reaalipolitiikan lippujen alla. Neuvokaa minua, miten voisin vapautua tästä pelosta ja vihasta. Olisin hyvin kiinnostunut lukemaan ajatuksianne. Pyydän, ja minulle lähetetään postitse palautetta, jos sitä tulee. Minusta tuntuu, etten keksi mitään parempaa kuin pysyä uskollisena itselleni ja selittää uupumatta ihmisille lukuisten esimerkkien valossa, että demokraattisia periaatteita ovat pragmatismi, riippumattomat tuomioistuimet, rehelliset vaalit ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä. Nämä ovat kovan tosielämän parhaita keinoja tiellä kohti kukoistusta. (Venäjäksi on ilmestynyt Gurijevin ja Treismanin kirja Diktatory obmana, *Petosdiktaattorit’. Siinä puhutaan paljon näistä asioista. Suosittelen kovasti). Salaiset rahastot ja haaveet hyvästä diktaattorista ovat hirviömäisiä, naiivia hölynpölyä.
Vasta kun ylivoimaisen enemmistön Venäjän oppositiosta muodostavat ne, jotka eivät missään tilanteessa hyväksy vaalivilppiä, vääristeltyä oikeudenkäyttöä ja korruptiota, voimme tarttua oikealla tavalla mahdollisuuteen, jonka ehdottomasti saamme uudelleen. Kenenkään, joka lukee vuoden 2055 tienoilla rangaistussellissä Štšaranskia, ei pitäisi ajatella: ”Jopas’ nyt jotakin. Tämä on ihan kuin minun elämästäni.”
Julkaistu Aleksei Navalnyin Instagram-tilillä (@navalny) ja sivulla www.navalny.com 11.8.2023 Suomentanut Päivi Kremenenko
